ei vittu et ahistaa. luen noita vanhan blogini kirjotuksia ja kuuntelen sellast musiikkii mikä kuvastaa sitä milt miust tuntuu.. esim. Leevareitten Rock on, Rudy, Mana manan Maria Magdalena ja Apiksen Ilona, Garbagen Bleed like me, Radioheadin Creep ja tätä rataa.

ei jumalauta täst elämäst tuu yhtää mitää. itken vaa kaikki päivät ja illat ja viiltelen ja ahistun. SAATANA. takerrun mieheeki ihan liikaa. eile oltii kavereilla ja miul tuli migreeni ja paha olo ni lähin kotii mut hää jäi viel sinne. en ois uskaltanu millää mennä kotii, tiesin mitä tääl oottaa. soitin tunnelista et en mee kotii mut hää sit pakotti. no, viiltelin, mitäpä muutakaan. olo helpottu hetkeks. mt sitku sain oottaa toista kotii monta tuntii ni ahistus vaa kasvo.

"mitä jos se löytää jonku paremman muijan sielt baarist?" "mitä jos se pettää?" "mitä jos se ei tuu enää ikinä kotii?"

vittu et oli paska olo. sitku hää viel sano et ei oo pitkää, tulee 20 min päästä, juo vaa tän ja tulee yms. eikä kuitekaa tullu. sain oottaa ja oottaa. itkee ja oottaa.

no sitku hää viimeinki suvaitsi tulla ni alettii vaa riitelee. mie oon niin paska, rajotan hänen elämää, ahistan hänet nurkkaa. ja hää ei tee koskaa mitää väärin, kaikki on miun vika. no tottaha se on, mie pilaan hänen elämän ja samal omani. en sais olla näin riippuvaine toisesta mut en voi tälle mitää. miul on niin huono iseluottamus. en osaa luottaa muihikaa sen takia.

se oli kyl viimone niitti ku hää sano et pitäis vissii tappaa ittesä miun takia. mie siihe sit sanoin et järkevämpää ois et mie tapan itteni ja hää jää tänne. ku mie oon tälläne paska ja muuteki, haluisin kuolla. ja hää on ihan terve ihmine, hänel ois viel hyvä elämä ees ilman minuu. ni sit hää otti ja läpsäs minuu poskelle ja kovaa. et se oli kuulemma törkeesti sanottu. oon ehkä idiootti mutten vieläkää tajuu mitä törkeetä siin oli.

mut joka tapaukses, ahistaa ihan perkeleest ku tiedostan itekki sen et roikun liikaa hänes. mut en osaa muutakaa. ja tiiän et se ahistaa häntä ku ei oo omaa aikaa muual ku töissä. kysyin et mitä hää viel tekee miun kans ku oon tälläne, ni kuulemma uskoo et mie muutun. sanoin et ei ihmiset tost noi vaa muutu. mut hää sano et uskoo miun muuttuvan koulun myötä. jää nähtäväks mut toivon sitä itekki.

mut sit, mie en kuulemma sais enää itkeekkää. eiks se vaa oo terveen merkki jollain tapaa jos pystyy itkemää? ja se helpottaa ku saa itkee jos on murheita ja suruja. mut hää ei enää jaksa miun itkuja. sanoin et voin kyl pitää ne sisälläni mut en takaa mitä sit tapahtuu ku kaikki paskat olot vaa kertyy miun sisälle. mitä sit ku sitä on liikaa? entä ku en enää jaksa?

tuntuu etten jaksais muutekaa enää. itsemurha-ajatuket pyörii päässä lähemmäs päivittäi. tuol ois hyvii lääkkeit ja vieläpä paljon. alkon kautta vaa ja huuhtoo lääkkeet viinalla alas. ajatuksena niin houkutteleva. pääsis tästäki paskast maailmast pois. pääsis eroo täst paskast mielestä ja kaikesta. ei tartteis enää ikinä jaksaa yhtää mitää. ah, se ois niin ihanaa.

miks aina pitää elää ees muitten takia? ei se oo elämistä, se on olemista. ei voi elää jossei sitä ite taho. voi tääl tietysti olla muitten harmiks jos ne sitä välttämättä vaatii. mut eiks vois olla ees pikkase itsekäs ja lähtee? muut on koko aja itsekkäitä ku ne vaatii pysymää täällä. ni eiks ois sit välil miunki vuoro ajatella itteeni?

voispa täst saaha viel elämisen arvosta.

ja nyt oon niin tosissani ku olla voi. oon niin kyllästyny olemaa tälläne saatanan läskikasa. ja nyt oon oikeesti lihava, en vaa luule niin. maha on ku pallo, käsivarsis roikkuu allit, joka puolel on raskausarpia ja reidet hinkkaa yhtee ku kävelen. kaksoisleuanki oon saanu.

tiiän, nyt työ, jotka ootte lukenu tota miun aikasempaa blogii piätte minuu ihan hunona ihmisenä. oon päästäny itteni tähä kuntoo. niihi aikoihi painoin jotai 50kg luokkaa ja nyt painin ihan eri sarjassa. en ees kehtais sanoo painooni mut pakko kai se on, ei se häpeemällä muutu. painan vittu tasan 88kg! BMI 32,3. oon merkittävästi ylipainone. ihan helvetin upeeta. suositukseen nähden 21kg ylipainoo, ja seki ois sit siin normaalipainon ylärajoilla.

en ees tähtää normaalipainoo, tähtään alipainoo. haluun taas olla se laiha tyttö, jota kaikki ihailee ja kadehtii. haluun olla kaunis. voitteko uskoo et 2,5 vuotta sitte olin 50kg laihempi, painoin ihanat 38kg. nyt tähtään vielä alemmas. haluun olla 35 kilone keijukaine.

ja miten mie sen painon saavutan? sillei niinku viimekski. en syö ja liikun. paras yhdistelmä. mehukeittoo (8kcal/100ml) saa juua korkeintaa litran päiväs ja muuta en kurkustani alas päästä, paitsi tietysti vettä. sit joka päivä on käytävä vähintää tunnin lenkillä ja jumpattava. tän päivän lenkki tosin meni pielee nilkan takia, mut toivotaa et se nyt kestää. jumppaohjelman teen tänää ja sitä sit noudatan, lisään vaa toistoja ku kunto kasvaa.

mieshä tos sano et jos meen taas "anoreksiahommaa" ni hää ei sitä kyl kattele. mut tänää hää anto luvan mehukeittodieettii. sitäpaitsi elokuun alus muutan opiskelemaa toiselle paikkakunnalle ja hää tulee vast puolen vuoden pääst perässä, ni hänen ei tarvii tietää mitä siel puuhailen, syön tai jätän syömättä.

ja jos joku ihmettelee miten oon vajaas vuodes onnistunu lihomaa about 35kg ni tässä vastaus: miulle määrättii zyprexaa. sen takia menin ihan zombiks, en jaksanu liikkuu mihikää. lisäks se keräs nestettä ihan hitosti ja syötätti. koko aja piti olla popsimas jotai. se oli niin ahistavaa, ja nyt on viel ahistavampaa ku lääke lopetettii ja zombiolo on poissa. nyt tajuu mitä kropalle on oikeesti tapahtunu niin lyhyessä ajassa.

kaikki vaatteetkii on jääny ihan liian pieniks, eikä kaupoist tunnu löytyvän mitää mikä sopis ja istuis kunnolla. oon todellakin kyllästyny tähä läskintäytteisee elämää. tää loppuu nyt.

motivaatio laihtuu on niin korkeella ettei varmaa koskaa enne oo ollu. no, ei enne kyl oo näin paljoo pudotettavaakaa ollu. täs ois niinku 53kg läskiä joka saa luvan lähtee. aika helvetin paljo, mut kyl mie ne pois saan vaik veis vuoden. no, vuos siihe varmasti meneeki, se ois sellane kilo viikos -tahti. liian hitaalta kyl kuulostaa. alusha se paino lähtee nopeemmi tippumaa ku nesteet lähtee ja kaikkee, mut sit on vaa hyväksyttävä se et tahti hidastuu ja oltava kärsivälline. siin mie oon huono, mut nyt on pakko olla.

oon niiiiin innoissani ku ajattelen milt näytän vaik vuoden päästä. ihanalta, laihalta, luisevalta, kauniilta. sit oon sennäköne ku haluun, en tälläne ällötys jota ei viiti ees peilist kattoo.

sit en myöskää anna viiä itteeni mihikää vitun sairaalaa syöttöporsaaks niinku viimeks. en anna kenenkää enää lihottaa minuu. en varmasti anna. sit aion olla loppuelämäni kaunis, hento tyttö.

kiitos jos jaksoit lukee ja tsemppiä muille laihduttajille!